Ohessa lainaus vastailmestyneestä Kalevi
Häkkisen elämänkertakirjasta Täyttä Häkää.

Kypärät! Mitä ne olivat?

- Mäen päälle ei myöskään noustu herroiksi pitkin köysihissiä, kuten nykyään, vaan kiivettiin suksilla. Hyvänä esimerkkinä voin kertoa tapauksen marraskuun viimeiseltä päivältä vuonna 1939; samalta, jolloin Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen aloittaen talvisodan. Tuolloin Kiianlinnan rinteessä suoritti ensilaskun Karl A. Ebb poikansa Heimon kanssa. Sen jälkeen rinteessä harjoiteltiin vuosikausia Ebbin johdolla ja varsin omaperäisesti. Jos mieli huipulle, rinne oli kiivettävä nelinkontin ylös ja joskus oli tultava se myös samalla tavalla alas, jopa takaperin, kun ylhäällä meni sittenkin pupu pöksyyn. 

Ammatiltaan Karl Ebb oli solmiotehtailija ja pukeutui tyylinsä mukaisesti: Grankullan rinteessäkin hänellä oli aina tummansiniset slalomhousut, tyylikäs anorakki ja valkoinen villapaita. Jotkut koiranleuat kutsuivat pujottelua kravattiurheiluksi, mutta Ebb piti tiptop-linjansa. Eikä miestä tosiaankaan voinut kutsua miksikään tekstiili-  urheilijaksi, sillä jo vuonna 1924 Pariisin olympiakisoissa hän sijoittui estejuoksussa 5. sijalle. Voiton nappasi maanmies Ville Ritola. Ebb oli myös kilpa-autoilija. Hän voitti Eläintarhanajojen urheiluautoluokan vuosina 1933 sekä 1935 ajokkinaan jyhkeä Mercedes Benz.

Lasketteluoppinsa varakas Karl haki Alpeilta. Hiihdonopettajan toimi Frank Furtner. Vuonna 1938 Karl A. Ebb vei pujottelun Suomen mestaruuden lähes 40 vuoden iässä. 

Sotavuotena 1944 Kiianlinnassa järjestettiin SM-kisat 22. helmikuuta. Voiton vei Veikko Ruokanen ja Heimo Ebb sijoittui pronssille. Isä näki poikansa palkintopallilla mäessä, jonka olivat yhdessä rakentaneet. Heimo kaatui Ihantalassa joukkueenjohtajana 17. heinäkuuta 1944, jolloin suomalainen iskuosasto tuhosi venäläisen tukikohdan, mutta kärsi raskaat tappiot: kolmessa tunnissa menehtyi 177 suomalaista. 

Köysikyyti rinteen huipulle muuttui todellisuudeksi Suomessa vasta 22. tammikuuta 1950, kun maan ensimmäinen hiihtohissi vihittiin käyttöön Kiianlinnassa, Janakkalan Turengissa. Toinen valmistui Kauniaisiin talvella 1951, entiseen Grankullaan ja kolmas talvea myöhemmin Lieksan Kolille, missä saattoi saada jo jonkinlaista kosketusta syöksylaskuun. 

Kauniaisten vaijerihissi oli malliesimerkki tuon ajan tekniikasta. Laskijoita ylös vetävän vaijerin olisi pitänyt kulkea suunnilleen metrin korkeudella maasta, mutta koska mäki oli epätasainen, se pureutui välillä syvälle lumeen tai nousi pääm korkeudelle. Jokaisella oli tukeva nahkavyö, jossa oli naruun kiinnitetty metallikoukku vaijeriin tarttumista varten. Vaara vaani ylätasanteella. Kun toisella kädellä piti ottaa tukevasti kiinni vaijerista irrottaakseen koukun, aina ei ehtinytkään irrottaa kättä vaijerista ennen kääntöpyörää. Siinä saattoi mennä sormi, parikin, kun käsi jäi vaijerin ja pyörän väliin. Turvalaitteden aika tuli vasta myöhemmin. 

(Täyttä Häkää; Seppo Porvali, Tapio Anttila; Kustannusosakeyhtiö Revontuli; ISBN 978-952-6665-04-7; 2013; s. 35-36)